No huhhuh, kyllähän parikin ihmistä varoitteli minua, että ulkopuolisen hoitajan hankkiminen voi olla riski, mutta kuvittelinpa silti että voin ihmistuntemukseeni luottaa. Keskimäärin fiksun ja asiallisen oloinen tyttö, kuunteli hyvin ohjeet ja vaikutti asialliselta. Tuntui ottavan hoito-ohjeet tosissaan ja käsittäneen, ettei Runo ole ratsastushevonen, vaan ihan hoitajaksi halusi.
Sitten alle viikko siitä, kun tyttö aloitti oli ystäväni bongannut tämän neidin blogista kaikenmaailman tarinaa Runolla ratsastamisesta, mystisistä eläinlääkärikäynneistä ja ties mistä. APUA! Olin sitten ihan paniikissa päivän ja sitten alkoi tulla soittoja muiltakin jotka tämän kiertäneen tekstin olivat napanneet. Kauhistelua miten päästän sairaslomalaisen selkään pikkutyttöjä ja miksi vaarantaa joku lapsi kun Järjenääni on kuitenkin ammattilainen ja ties mitä.... Siinä sitten selviteltiin asiaa hoitajan vanhempien kanssa, tytön kanssa, kahdenmiljoonan muun tahon kanssa. Tytölle porttari tallille ja minä itkupaniikissa halimaan hevosta.
Jooh. No, selvittiin säikähdyksellä ja ilmeisesti Runoa ei oltu altistettu rasitukselle. Tästä lähin hevosen lähelle vain tutut ja turvalliset ihmiset!
Mitäs muuta? Kavioiden päivittäinen koputtelu ja raspilla kutittelu alkaa tuottaa tulosta. Poitsu sietää jo paljon, paljon paremmin jalkojen käsittelyä. Liikalevinnyt etukavio alkaa nyt jo näyttää oikealta kun reunasta saatiin lähemmäs parisenttiä pois ja takasen seinämälohkeama näyttää nätiltä (niin nätiltä kun sellainen nyt voi näyttää...) eikä ole lähtenyt enää minnekään suuntaan työstön jälkeen. (Tulipas tässä kirjoitellessa mieleen, että toivottavasti tämä Poniromaanien maailmassa Valkealla Arabilla Auringonlaskuun laukkaileva hoitajaneiti ei vain olisi käynyt asvaltilla taluttamassa poikaa aka ottanut laitumelta, kun lohkeama oli saman päivän tuotosta kun se tallilla oli käynyt ja miehen aamusta hevosta tarkistaessa mitään ei ollut ollut - no jo, ei enää mörkömielikuvia minulle siitä aiheesta!)
Etujalan kengityssuunnitelma meni uusiksi kantahalkeaman takia. Orrelle mennään ja totuttelu naputteluun koitetaan nyt oikaista tuon yhden jalan osalta, eli tänään mennään hajoamaan hommaan ja katsotaan mitä aikaan saadaan. Piru vieköön kun jalka on vielä arka vasen etunen, joka lisäksi on vielä reippaasti ylikorkeakin pukinkavio ja vuohinen on laskevassa turvotuksessa. Miten yhdelle jalalle voi siunaantua niin paljon? Kaikki muut jalat on jo saatu raspin alle nätisti ja käsittely alkamaan, mutta vasen on se meidän Akilleen kantapää... ja ymmärtäähän sen, kun nilkka on kipeänä niin kuka haluaa että sitä sitten puristeltaisiin ja käsiteltäisiin? No en minä ainakaan! No, parasta toivoen, ehkä kenkäys meneekin ihan kivutta?
Jos ei niin sitten lääkäritäti ja tilulilulii-piikki peffaan ja heppa muihin maailmoihin ja tassuun tossu.
maanantai 22. heinäkuuta 2013
perjantai 19. heinäkuuta 2013
Kavion mitalla uuteen laitumeen
Runo kotiutuu pikkuhiljaa uuten porukkaan. Laumaan sitä ei vielä yhdistetä, että jalka pysyy levossa. Viereisen laitumen tallikaveri kuitenkin on niiiin ihana, että poika todisti että "Mitä? Kipeitä jalkoja? Missä?" ja tuli aidanyli perään maastolenkille. Hetkeksi sydän pysähtyi kun tuli soitto karkureissusta, oli kuitenkin kiltisti tullut vain vierelle tallustelemaan ja palannut kiltisti omalle puolelle. Nykyään sitten tuodaan aina jompikumpi shettiksistä jotka myös tallilla asustavat Runon seuralaisiksi, kun kaveri lähtee ratsastukseen.
Vasen etunen on ottanut nätisti turvotusta ja kuumuutta alas, antiseptiset aineet näyttävät toimivan joka on aina plussaa, niin ei tarvitse turhaan rasittaa elimistöä järeämmällä kamalla. Kaviokuume on siis aikoinaan haurastuttanut sädeluuta ja kun poikaa on pidetty kengättä niin iskemä on sitten tehnyt turvotuksen vuohiseen. Poika antaa käsitellä jalan ja nilkka taipuu nätisti, jalka on viileä ja toivoa siis on. Nyt odotellaan, että turvotus laskee vielä hiukka, että päästään klippaamaan kaviota alemmas ja korjaamaan etujalkojen epätasapaino ja lyömään Natural Balancet alle, sen jälkeen katsotaan lähteekö askel korjautumaan vai onko ongelma syvemmällä.
Tuoreimmat röntgenit on tammikuulta ja niiden pohjalta katsottiin, että ennen kenkää ja sen tuomaa tukea ei lähdetä turhaan kuvaamaan uudestaan, ennenkuin nähdään auttaako kengät pitämään jalat puhtaina. Haurastuma ja kääntymä oli jo siinä niin selvä, mutta sairaskengittäjän kanssa katsottiin, että jos tilanteelle mitään tekee, niin se on korjaava kenkä. Virheasento on jo pysyvä osa jalkaa ja sitä ei poiskaan saa.
Hiukan oli ensimmäisinä päivinä takajaloissa metabolista lämpöä, eli ilmeisesti herkkyys kaviokuumeeseen on tehokkaasti tallella. Runo valtasi kuitenkin kertaalleen syödyn laitumen joka oli vielä lyhyenä, tosin laidun josta siirtyi oli myös hyvin kaluttu ja nykyinen on vanhaa heinäpeltopohjaa. Ruokinta on nyt otettu linjaan pelkkä laidunheinä, syksyllä siirrytään pikkuhiljaa ylivuotiseen ja päälle sinkki-kupari joka tarjoillaan heinän tai porkkanan kanssa. Nameina pelkät porkkanat että pysyy ylimääräinen sokeri poissa. Jee arabeille ja niiden hyvälle rehunkäytölle!
Mitähän muuta? Laidunlevossa oleskellaan oloneuvoksena, leikitään aina jalkojennosteluleikkejä siellä käydessä, luoksetuloa ja rauhallista seurailua. Kovalle alustalle ei lähdetä ollenkaan. Runo on aikaisemmin ohjattu sidepulleilla, niin ollaan myös alettu leikkiä "hackamoret on kivat ja niiden päällepukeminen on kivaa" peliä, tähänmennessä asteella, hackamoret menee kivasti niskalle mutta turha luulo että saatte ne nenulle! Kuolainta ei tuoda vähään aikaan lähelle, sitä ei poika koskaan ole kokenut.
No, pojan ratsuksi kouluttamisesta voi haaveilla joskus kaauas tulevaisuuteen, Järjenääni on siinä johdossa. Peukut vain pystyyn sen puolesta että jalat osoittavat merkkejä että kestävät käytön, jos ei selässäistumista niin kärryily on aina tulevaisuuden vaihtoehto kanssa.
Huhhuh. Eka viikko hevosvastuullisena takana ja vasta yhtenä iltana auringonlaskun aikaan päädyttiin korjaamaan alkanutta lohkeamaa kaviosta, ja siitäkin selvittiin nätisti säikähdyksellä!
Vasen etunen on ottanut nätisti turvotusta ja kuumuutta alas, antiseptiset aineet näyttävät toimivan joka on aina plussaa, niin ei tarvitse turhaan rasittaa elimistöä järeämmällä kamalla. Kaviokuume on siis aikoinaan haurastuttanut sädeluuta ja kun poikaa on pidetty kengättä niin iskemä on sitten tehnyt turvotuksen vuohiseen. Poika antaa käsitellä jalan ja nilkka taipuu nätisti, jalka on viileä ja toivoa siis on. Nyt odotellaan, että turvotus laskee vielä hiukka, että päästään klippaamaan kaviota alemmas ja korjaamaan etujalkojen epätasapaino ja lyömään Natural Balancet alle, sen jälkeen katsotaan lähteekö askel korjautumaan vai onko ongelma syvemmällä.
Tuoreimmat röntgenit on tammikuulta ja niiden pohjalta katsottiin, että ennen kenkää ja sen tuomaa tukea ei lähdetä turhaan kuvaamaan uudestaan, ennenkuin nähdään auttaako kengät pitämään jalat puhtaina. Haurastuma ja kääntymä oli jo siinä niin selvä, mutta sairaskengittäjän kanssa katsottiin, että jos tilanteelle mitään tekee, niin se on korjaava kenkä. Virheasento on jo pysyvä osa jalkaa ja sitä ei poiskaan saa.
Hiukan oli ensimmäisinä päivinä takajaloissa metabolista lämpöä, eli ilmeisesti herkkyys kaviokuumeeseen on tehokkaasti tallella. Runo valtasi kuitenkin kertaalleen syödyn laitumen joka oli vielä lyhyenä, tosin laidun josta siirtyi oli myös hyvin kaluttu ja nykyinen on vanhaa heinäpeltopohjaa. Ruokinta on nyt otettu linjaan pelkkä laidunheinä, syksyllä siirrytään pikkuhiljaa ylivuotiseen ja päälle sinkki-kupari joka tarjoillaan heinän tai porkkanan kanssa. Nameina pelkät porkkanat että pysyy ylimääräinen sokeri poissa. Jee arabeille ja niiden hyvälle rehunkäytölle!
Mitähän muuta? Laidunlevossa oleskellaan oloneuvoksena, leikitään aina jalkojennosteluleikkejä siellä käydessä, luoksetuloa ja rauhallista seurailua. Kovalle alustalle ei lähdetä ollenkaan. Runo on aikaisemmin ohjattu sidepulleilla, niin ollaan myös alettu leikkiä "hackamoret on kivat ja niiden päällepukeminen on kivaa" peliä, tähänmennessä asteella, hackamoret menee kivasti niskalle mutta turha luulo että saatte ne nenulle! Kuolainta ei tuoda vähään aikaan lähelle, sitä ei poika koskaan ole kokenut.
No, pojan ratsuksi kouluttamisesta voi haaveilla joskus kaauas tulevaisuuteen, Järjenääni on siinä johdossa. Peukut vain pystyyn sen puolesta että jalat osoittavat merkkejä että kestävät käytön, jos ei selässäistumista niin kärryily on aina tulevaisuuden vaihtoehto kanssa.
Huhhuh. Eka viikko hevosvastuullisena takana ja vasta yhtenä iltana auringonlaskun aikaan päädyttiin korjaamaan alkanutta lohkeamaa kaviosta, ja siitäkin selvittiin nätisti säikähdyksellä!
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
Välineurheilun riemua
Hevosurheilu jos mikä on välineurheilua. Tavaraa löytyy niin ratsulle, ratsastajalle kuin kentän vieressä tihrustajille. On hyvää tavaraa ja on huonoa tavaraa. On välttämätöntä tavaraa, tarpeellista tavaraa, hyödyllistä tavaraa ja turhaa-mutta-hauskaa kamaa. Rahaa saa kulumaan aivan järjettömiä summia nopeastikin, ja keskibudjetilla liikkuvalle meikäläiselle tietenkin oikea kanava on lähteä hakemaan se tarpeellinen käytettynä.
Ja tässä vaiheessa hevosenkokoinen kiitos ja isot hirnahdukset sekä Jennille että Erjalle ( <3 ) joiden upeista varastoista ei vain löytynyt kaikkea tarpeellista vaan joiden kanssa myös juttu luistaa! Oikeiden hevosihmisten kanssa pyöriminen saa aina sellaisen mukavan kutinan selkäpiin tuntumaan, että "kyllä tästä ehkä tuleekin jotain..."
Puhuttiin kummankin kanssa paljon ja kun sitten Järjenäänen kanssa ajeltiin tänään pitkin Uudenmaan mutkia niin annetut aiheet herättivät meilläkin paljon keskustelua. Kolme erityishuomiota nousi kaikkien kanssa jutellessa pinnalle:
1. Fleeceloimet
Ja nyt moni pillastuu! Ne on ihan kivaa kamaa kuivatukseen, ja niitä saa superhyperväreissä joka just meidän mussulle käy... mutta fleeceloimi selässä seisotettuna? Talliloimena? Se liikkuu ja joustaa myötäkarvaan ja jumittuu vastakarvaan. Jos hevosella on taipumusta lihaskipuiluun ja särkyihin niin fleece ei ainakaan auta. Se hengittää useimmiten huonosti ja no... Villa! Käyttäkää villaa! Meidän matkaan ei yhden yhtä fleeceloimea tarttunut eikä tartu! Ainoa myönnytys lienee, jos fleecevuorellinen heijastinloimi tulee turvatekijäksi, koska vuoreton on aina kevyt ja liikkuvampi ja muulla vuorella välkkypeittoja on hankala saada. Voinko julistaa sodan fleecea vastaan?
2. Varusteiden määrä.
Täytyykö olla se kevätkesä, keskikesä ja loppukesä tupsuriimuhärpäke? Kaudenmukainen otsahihna? Kuluvan kuukauden suosikkivärin mukainen fleece? Voisiko miettiä, että jos jättäisi ne kaksikymmentä epämääräistä tuotetta ostamatta ja ostaisi yhden Hyvän, Käyttötarkoitukseensa Toimivan ja Laadukkaan? Sellaisen, jossa ajatellaan myös hevosta, eikä vain ulkonäköä? Ratsastustarvikkeet ovat täynnä tuotteita laidasta laitaan, mutta juuri sen "Tuo on pakko saada!" kaman sopivuus ja istuvuus omalle ratsulle tuntuu usein unohtuvan matkasta. Jos omalle yksilölle sopivaa ei ole enää saatavilla, haluatko oikeasti pakottaa eläimen epämukavuuteen vain edullisuuden/värin/kuosin takia?
3. Satula
Satula on hevosen merkittävin työväline. Se vaikuttaa suoraan liikkuvuuteen ja lihaksiin. Huono satula jumittaa selän, hiertää ja ihan järkikielellä sattuu. Haluatko itse pitää lapojasi painavaa painoa selässä? Itse niska-hartiajumeista kärsivänä en halua kuin satulan joka istuu kuin hansikas. Piste. Jos sitä ei löydy ekalla kahdella sovituksella, niin sitten vasta kahdellakymmenellä. Tai kahdellasadalla. Ja sitten se... projektihevonen niin kuin meidän Runo, sä'än alueen lihaksen on ihan kohtuukunnossa mutta selkä tulee väistämättä muuttumaan kun aktiivityöskentely alkaa. Satula joka ostetaan nyt ei enää istu puolen vuoden-vuoden päästä.
Soviteltiin tuossa puolisen vuotta sitten satulaa toiselle poninsukuiselle. Avainsanat meillä oli se, että ihan ensiksi SOVITA SITÄ SATULAA! Älä osta mitään sillä, että se nyt näyttää kivalta/myyjä sanoo että se on hyvä. Satula on ihan kuin korkokenkä ihmisellä, ei sillä tanssi häitä jos se ei istu hyvin!
Mitä sitten minun mielestä on tärkeä katsoa?
-Paneelien pitää olla vasten selkää koko matkalta
-Pysyy aloillaan ja tuessa myös hevosen liikkuessa
-Ei estä hevosta käyttämästä lihaksia (painu liikaa lapaa vasten, ota takaa kiinni selkälihaksiin, paneelit tule liian alas)
Hyvä erotuskeino oli, että heitettiin satulaan hiukan valjasrasvaa ja alle vaalea kangas, siinä näkyi sitten jälkenä, miten se hevosen selkää vasten painui ja missä tuntuma ei ollut ollutkaan paikallaan. Ja sitten tietenkin se oma takamus... aikuisen peppu hyvin harvoin menee alle 17" penkkiin, jos menee, se on kovin sievää ja timmiä tavaraa, ainakaan tämän tädin takamus ei pienempään istu!
Todella moni myyjä mitä itselle nyt penkkejä on tarjonnut kauppasi melkeinpä aggressiivisesti satuloitaan. Satula joka ensikuvauksessa oli ollut 'leveä ja pitkä' oli ensimmäisen 'Ei'n jälkeen 'Ei se nyt kuitenkaan niin leveä ole ja se ei painu niin taakse kun istuu edessä' - siis mitä? Että nyhvöttäisin kokoajan hevosen kaulalla? Juujoo... Ja hinnanalennus oli kanssa sellainen keino, jolla satulaa maagisesti koitettiin tehdä sopivammaksi.
Jos se ei sovi niin se ei sovi. Sillä porkkanapussi.
Ja juu, meillä on edelleen se oma satula haussa! Halvemman hintaluokan penkki, koska puolen vuoden-vuoden kuluttua, vuodenvaihteen ja kevään varpaankärjillä aletaan nähdä minne pojan lihakset selkää muokkaavat, ja sitten voikin alkaa katsella sitä ihan oikeaa, josta kehtaa jo maksaakin! Mutta sekään ei tarkoita, että mitä tahansa selkään voisi laittaa.
Rakas Järjenääni antoi varsin paljon ääntään tähän päivitykseen, ihana kotituki ja turva!
ja ps. Ollaan taas lähempänä täyttä omistajuutta, kauppapaperit kirjoitettiin ja käsirahat maksettu, papereissa lukee päivä, kun vastuu siirtyy Mamille! Huhhui, vielä hetki odottelua (vai vapautta?)!
Ja tässä vaiheessa hevosenkokoinen kiitos ja isot hirnahdukset sekä Jennille että Erjalle ( <3 ) joiden upeista varastoista ei vain löytynyt kaikkea tarpeellista vaan joiden kanssa myös juttu luistaa! Oikeiden hevosihmisten kanssa pyöriminen saa aina sellaisen mukavan kutinan selkäpiin tuntumaan, että "kyllä tästä ehkä tuleekin jotain..."
Puhuttiin kummankin kanssa paljon ja kun sitten Järjenäänen kanssa ajeltiin tänään pitkin Uudenmaan mutkia niin annetut aiheet herättivät meilläkin paljon keskustelua. Kolme erityishuomiota nousi kaikkien kanssa jutellessa pinnalle:
1. Fleeceloimet
Ja nyt moni pillastuu! Ne on ihan kivaa kamaa kuivatukseen, ja niitä saa superhyperväreissä joka just meidän mussulle käy... mutta fleeceloimi selässä seisotettuna? Talliloimena? Se liikkuu ja joustaa myötäkarvaan ja jumittuu vastakarvaan. Jos hevosella on taipumusta lihaskipuiluun ja särkyihin niin fleece ei ainakaan auta. Se hengittää useimmiten huonosti ja no... Villa! Käyttäkää villaa! Meidän matkaan ei yhden yhtä fleeceloimea tarttunut eikä tartu! Ainoa myönnytys lienee, jos fleecevuorellinen heijastinloimi tulee turvatekijäksi, koska vuoreton on aina kevyt ja liikkuvampi ja muulla vuorella välkkypeittoja on hankala saada. Voinko julistaa sodan fleecea vastaan?
2. Varusteiden määrä.
Täytyykö olla se kevätkesä, keskikesä ja loppukesä tupsuriimuhärpäke? Kaudenmukainen otsahihna? Kuluvan kuukauden suosikkivärin mukainen fleece? Voisiko miettiä, että jos jättäisi ne kaksikymmentä epämääräistä tuotetta ostamatta ja ostaisi yhden Hyvän, Käyttötarkoitukseensa Toimivan ja Laadukkaan? Sellaisen, jossa ajatellaan myös hevosta, eikä vain ulkonäköä? Ratsastustarvikkeet ovat täynnä tuotteita laidasta laitaan, mutta juuri sen "Tuo on pakko saada!" kaman sopivuus ja istuvuus omalle ratsulle tuntuu usein unohtuvan matkasta. Jos omalle yksilölle sopivaa ei ole enää saatavilla, haluatko oikeasti pakottaa eläimen epämukavuuteen vain edullisuuden/värin/kuosin takia?
3. Satula
Satula on hevosen merkittävin työväline. Se vaikuttaa suoraan liikkuvuuteen ja lihaksiin. Huono satula jumittaa selän, hiertää ja ihan järkikielellä sattuu. Haluatko itse pitää lapojasi painavaa painoa selässä? Itse niska-hartiajumeista kärsivänä en halua kuin satulan joka istuu kuin hansikas. Piste. Jos sitä ei löydy ekalla kahdella sovituksella, niin sitten vasta kahdellakymmenellä. Tai kahdellasadalla. Ja sitten se... projektihevonen niin kuin meidän Runo, sä'än alueen lihaksen on ihan kohtuukunnossa mutta selkä tulee väistämättä muuttumaan kun aktiivityöskentely alkaa. Satula joka ostetaan nyt ei enää istu puolen vuoden-vuoden päästä.
Soviteltiin tuossa puolisen vuotta sitten satulaa toiselle poninsukuiselle. Avainsanat meillä oli se, että ihan ensiksi SOVITA SITÄ SATULAA! Älä osta mitään sillä, että se nyt näyttää kivalta/myyjä sanoo että se on hyvä. Satula on ihan kuin korkokenkä ihmisellä, ei sillä tanssi häitä jos se ei istu hyvin!
Mitä sitten minun mielestä on tärkeä katsoa?
-Paneelien pitää olla vasten selkää koko matkalta
-Pysyy aloillaan ja tuessa myös hevosen liikkuessa
-Ei estä hevosta käyttämästä lihaksia (painu liikaa lapaa vasten, ota takaa kiinni selkälihaksiin, paneelit tule liian alas)
Hyvä erotuskeino oli, että heitettiin satulaan hiukan valjasrasvaa ja alle vaalea kangas, siinä näkyi sitten jälkenä, miten se hevosen selkää vasten painui ja missä tuntuma ei ollut ollutkaan paikallaan. Ja sitten tietenkin se oma takamus... aikuisen peppu hyvin harvoin menee alle 17" penkkiin, jos menee, se on kovin sievää ja timmiä tavaraa, ainakaan tämän tädin takamus ei pienempään istu!
Todella moni myyjä mitä itselle nyt penkkejä on tarjonnut kauppasi melkeinpä aggressiivisesti satuloitaan. Satula joka ensikuvauksessa oli ollut 'leveä ja pitkä' oli ensimmäisen 'Ei'n jälkeen 'Ei se nyt kuitenkaan niin leveä ole ja se ei painu niin taakse kun istuu edessä' - siis mitä? Että nyhvöttäisin kokoajan hevosen kaulalla? Juujoo... Ja hinnanalennus oli kanssa sellainen keino, jolla satulaa maagisesti koitettiin tehdä sopivammaksi.
Jos se ei sovi niin se ei sovi. Sillä porkkanapussi.
Ja juu, meillä on edelleen se oma satula haussa! Halvemman hintaluokan penkki, koska puolen vuoden-vuoden kuluttua, vuodenvaihteen ja kevään varpaankärjillä aletaan nähdä minne pojan lihakset selkää muokkaavat, ja sitten voikin alkaa katsella sitä ihan oikeaa, josta kehtaa jo maksaakin! Mutta sekään ei tarkoita, että mitä tahansa selkään voisi laittaa.
Rakas Järjenääni antoi varsin paljon ääntään tähän päivitykseen, ihana kotituki ja turva!
ja ps. Ollaan taas lähempänä täyttä omistajuutta, kauppapaperit kirjoitettiin ja käsirahat maksettu, papereissa lukee päivä, kun vastuu siirtyy Mamille! Huhhui, vielä hetki odottelua (vai vapautta?)!
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Hepon omistajaksi käden käänteessä
Ohhoh. Ensimmäisen maailman pakollisuudet - kun aloitat älytöntä projektia, tee siitä blogi! Hevonen ei ole vielä edes kotipihatossa, puhumattakaan, että kauppakirjat olisi vielä allekirjoitettu, mutta kyllähän se blogi pitää olla! Joten tässä sitä nyt ollaan!
Hassua muuten, olen aina luullut, että hevosenostaminen olisi jonkinlainen monimutkainen projekti, tanssi, jossa liikutaan edestakaisin, pähkäillään ja pällistellään... mutta ei, loppujen lopuksi koko homma hoitui parilla katsastuskerroksella, renkaanpotkimisella ja yhdellä viidenminuutin puhelulla. Tässä sitä nyt ollaan! Hevosenomistajina! Ohhoh.
No, onneksi vieressä oli Järjenääni joka potki niitä renkaita puolestani. Ratsulla oli jalat kuvattu Vermossa, luonne oli todettu plussaksi ja terveysviat tiedossa - isoin niistä laiminlyöty pukinkavio ja aikanaan hoitamatta jäänyt kaviokuume, joka nimesi bloginkin, ja jota nyt lähdetään työstämään. Ja no, vaikka satula ja ratsastaja oli selässä käynyt, niin oikeastaan poikaa nyt lähdetään ihan ensiaskelista ratsuksi kehittämään.
Sitten vain ostoslistaa tekemään... satulat, suitset, loimet... mittaillaan selän pituutta, kavion leveyttä, kuolaimen kokoa... ja joo, harjat ja kaviokoukut, pesusienet ja helosanit. Kaikkea sitä yksi elikko tarvitseekin! Asuinpaikka tarkistettiin ja varmistettiin jo ennen ostopäätöstä, ja sivupäiväiset hoitajatkin ilmoittivat jo itsensä. Kouluttaja ratsuksi löytyy kotoa, samoin kaviontyöstötiimi. Että ehkä se ei sitten ole niin avaruustiedettä kuin ensinäkemältä tuntui...
Ja eikös se niin ole, että oikeastaan jokaisen heppatytön unelma on se oma valkea arabi, jolla laukata auringonlaskuun? Eli päheätä meininkiä odotellessa ja ensin ne miljoonat kivet ja karikot siitä väliköistä selvitellen. Tervetuloa kotiin Runo!
Hassua muuten, olen aina luullut, että hevosenostaminen olisi jonkinlainen monimutkainen projekti, tanssi, jossa liikutaan edestakaisin, pähkäillään ja pällistellään... mutta ei, loppujen lopuksi koko homma hoitui parilla katsastuskerroksella, renkaanpotkimisella ja yhdellä viidenminuutin puhelulla. Tässä sitä nyt ollaan! Hevosenomistajina! Ohhoh.
No, onneksi vieressä oli Järjenääni joka potki niitä renkaita puolestani. Ratsulla oli jalat kuvattu Vermossa, luonne oli todettu plussaksi ja terveysviat tiedossa - isoin niistä laiminlyöty pukinkavio ja aikanaan hoitamatta jäänyt kaviokuume, joka nimesi bloginkin, ja jota nyt lähdetään työstämään. Ja no, vaikka satula ja ratsastaja oli selässä käynyt, niin oikeastaan poikaa nyt lähdetään ihan ensiaskelista ratsuksi kehittämään.
Sitten vain ostoslistaa tekemään... satulat, suitset, loimet... mittaillaan selän pituutta, kavion leveyttä, kuolaimen kokoa... ja joo, harjat ja kaviokoukut, pesusienet ja helosanit. Kaikkea sitä yksi elikko tarvitseekin! Asuinpaikka tarkistettiin ja varmistettiin jo ennen ostopäätöstä, ja sivupäiväiset hoitajatkin ilmoittivat jo itsensä. Kouluttaja ratsuksi löytyy kotoa, samoin kaviontyöstötiimi. Että ehkä se ei sitten ole niin avaruustiedettä kuin ensinäkemältä tuntui...
Ja eikös se niin ole, että oikeastaan jokaisen heppatytön unelma on se oma valkea arabi, jolla laukata auringonlaskuun? Eli päheätä meininkiä odotellessa ja ensin ne miljoonat kivet ja karikot siitä väliköistä selvitellen. Tervetuloa kotiin Runo!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)